Katso lapsen leikkiä
Jaa artikkeli:
Facebook
Twitter

Milloin olet viimeksi katsonut, kun lapsi leikkii? Kun katsoit, millaisten lasien läpi katsoit? Oliko silmilläsi turvallisuuslasit, joiden läpi katsotaan vain sivusilmällä, ettei mitään vaarallista tapahdu? Vai kyllästymislasit; taas se toistaa tota samaa juttua ja mun pitää istua tässä vahtimassa? Tai ehkä kiirelasit; pitäisi ehtiä sitä ja tätä ja leikkiäkinkö vielä? Vai mietitkö koko ajan, miten sinun pitäisi lasta hänen leikissään opettaa, kasvattaa ja ohjata?

Mitähän jos katsoisit lapsen leikkiä kiinnostuneena ja ihmetellen, miten sataprosenttisesti lapsi keskittyykään tekemiseensä, miten läsnä hän on hetkessä? Näkisitkö, että lapsella on tekemisessään tarkoitus ja mieli – vaikket ehkä näekään, mikä se tarkoitus on? Osaisitkohan silloin itsekin olla enemmän läsnä tässä hetkessä?

Sitten, jos haluaisit yrittää ymmärtääkin sitä lapsen toiminnan mieltä ja itsekin nauttia, voisit mennä mukaan leikkiin. Kuten Anne Greve tutkimuksensa perusteella toteaa: lapsen leikkiä ei voi oikein kunnolla ymmärtää vain katselemalla. Siihen täytyy osallistua.

Eräs merkityksellinen havainto Greven tutkimuksessa (josta hän Values of Childhood and Childhood Studies -konferenssissa kertoi) oli se, että ajan antaminen lasten juonileikeille ja niihin mukaan meneminen sai aikuiset (hänen tutkimuksessaan lastentarhan opettajat) pääsemään lähelle lapsia ja tutustumaan heihin ihan uudella tavalla. Ennen projektia joidenkin aikuisten mielestä varsinkin pienten lasten leikki oli ollut toistavaa ja tylsää, mutta lähelle meneminen sai heidät näkemään uusin silmin.

Omassa tutkimusaineistossani tapahtuu merkittävä käänne siinä kohtaa, kun aikuinen (minun tutkimuksessani sairaanhoitaja) on hetken hiljaa ja vain katselee lapsen leikkiä. Sitä ennen hän on yrittänyt saada lapsen leikkimään hänen mielestään soveliaalla tavalla siinä kuitenkaan onnistumatta.

Lapsesta pikkuautoilla törmäileminen näyttää olevan hauskaa. Ehkä hän sillä tavoin yrittää kutsua myös aikuista leikkiin ja hauskanpitoon siinä kuitenkaan onnistumatta – kunnes aikuinen malttaa hetkeksi lakata leikittämästä, ohjeistamasta ja ojentamasta lasta. Sen jälkeen aikuinen itsekin heittäytyy leikkimään ja vastaa lapsen ongelmallisiltakin tuntuviin aloitteisiin ihan varteenotettavina leikkialoitteina – ja niin lopulta syntyy yhteinen vastavuoroinen leikki, jossa molemmilla voi olla hauskaa.

Leikki ei nimittäin ole leikkiä, jos ei se ole hauskaa. Niinpä jos sinulla ei ole hauskaa, kun leikit lapsen kanssa, niin voisikohan olla, ettet edes leiki, vaan yrität vain esittää leikkiväsi? Tai mahdollisesti yrität käyttää leikkiä omien tarkoitusperiesi (varmaankin oikein hyvien ja hyödyllisten sellaisten) välineenä? Leikin olemukseen kuuluvat myös vapaus ja vapaaehtoisuus, joten jos sinä yrität saada lapsen leikkimään omalla tavallasi tai jos itse osallistut leikkiin vastentahtoisesti, niin se ei ehkä voikaan onnistua.

Lääkkeeksi tarjoan tätä: katso lapsen leikkiä. Katso sitä rakkauden silmälasien läpi niin kuin se olisi mielenkiintoisinta maailmassa. Ja anna lapsen sitten johdattaa sinut leikin sisälle. Heitä hetkeksi pois aikuisen roolisi (vain todellisessa vaaratilanteessa ota se äkkiä takaisin) ja anna leikin viedä mennessään. Jäljittele lasta ja pidä kaikkea hänen toimintaansa loistavana ideana leikin yhdessä rakentamiseksi. Älä mieti hyödyllisyyttä tai järkevyyttä. Hyödyllistähän leikki tutkitusti on – mutta luultavasti vain silloin, kun se todella on leikkiä, eli hauskaa.

Johanna Olli
Terveystieteiden maisteri, tohtorikoulutettava
Turun yliopiston hoitotieteen laitos
Puheenjohtaja, Lastenneurologian hoitajat ry
pj.lane.ry(at)gmail.com