Kuinka vihollinen kukistetaan?
Jaa artikkeli:
Facebook
Twitter

Lauri ja Imran menevät hakemaan hiekkaleluja. Menen kysymään pojilta, aikovatko he rakentaa hiekkakakkuja. Pojat kuitenkin kieltävät, että eivät he aio mitään hiekkakakkuja rakentaa. Imran sanoo, että he eivät leiki NinjaGota vaan voimataistelua lapioilla. Anna kuitenkin puuttuu tähän ja sanoo, että lapioilla kuuluu leikkiä vain hiekkaleikkejä. Anna sanoo, että taisteluleikit on kielletty tässä ryhmässä.

Yllä oleva katkelma on lainattu Annukka Lehtikankaan ja Heta Mularin artikkelista ”Mä en oo kattonut mut mä vaan tiiän ne”: havainnointi, medialeikit ja eronteot päiväkodissa. Helsinkiläisestä päiväkodista poimittu esimerkki ei ole erityistapaus, vaan mediateemaisten taisteluleikkien kieltäminen on arkipäivää lukuisissa päiväkodeissa niin Suomessa kuin muualla maailmassa.

Ilmiö on ongelmallinen ainakin kahdesta syystä. Ensiksikin, kiellot kohdistuvat pääsääntöisesti poikien medialeikkeihin siinä missä etenkin Frozenin myötä tyttöjen medialeikkeihin suhtaudutaan myönteisesti ja tukien. Tämä sääntöjen, kieltojen ja asenteiden epäsuhtaisuus ei jää lapsilta huomaamatta. Toiseksi, NinjaGon (tai minkä tahansa muun kamppailuelementtejä omaavan medialeikin) typistäminen pelkäksi taisteluksi perustuu rajoittuneeseen käsitykseen sekä leikin että sen inspiraationa olevan mediasisällön juonesta ja tematiikasta. Oiva esimerkki tästä on viime syksynä sattumalta katsomani NinjaGo-jakso, jonka aiheena oli se, kuinka vihollinen kukistetaan. Vaikka jaksoon mahtui vauhtia ja vaarallisia tilanteita, oli sen ydinopetus, että vihollisen voi kukistaa tekemällä hänestä ystävän: opettelemalla tuntemaan hänet paremmin ja huomaamaan hänen hyvät puolensa. Samaa lääkettä tarjoaisin myös taisteluleikkien kanssa tuskaileville varhaiskasvattajille.

Tutustumalla taisteluleikkien taustalla oleviin hahmoihin, tarinoihin ja opetuksiin niistä nousee esiin teemoja ja sävyjä, joita pintapuolisella vilkaisulla ei voi tavoittaa. Jokaisesta päiväkotiryhmästä löytyy varmasti koko joukko asiantuntijoita niistä kertomaan. Taisteluleikeillä on myös tärkeä rooli kehityksessä ja oppimisessa. Mediateemaiset kamppailuleikit tarjoavat lapsille mahdollisuuden perustavanlaatuisten moraalikysymysten käsittelyyn. Tämä näkyy siinä, että vaikka ”hyvisten” roolit ovat usein suosituimpia, toisinaan lapset valitsevat vapaaehtoisesti myös ”pahiksen” roolin. Sen kautta on mahdollista kokeilla pahan nahkoihin astumista leikin turvallisessa taikapiirissä. Hyvän ja pahan taistelu (ja hyvän voitto) ovatkin lapsille pelkkiä väkivaltakohtauksia merkityksellisempiä sisältöjä niin mediasisällöissä kuin medialeikeissä.

Leikillisellä nujuamisella on lisäksi tärkeä tehtävä lasten itsesäätelyn kehittymisessä. Legendaarisen leikkitutkijan Gregory Batesonin mukaan leikkikamppailussa käytettävien töytäisyiden on oltava kyllin voimakkaita, jotta ne ylläpitävät väkivallan illuusion, mutta eivät liian voimakkaita, jotta niitä ei voi tulkita oikeaksi väkivallaksi. Tosin sanoen, töytäisy on tulkittava yhtä aikaa väkivallaksi ja ei-väkivallaksi. Tämän niin kutsutun ”leikkiviestin” lähettäminen, vastaanottaminen ja ymmärtäminen edellyttää lapsilta hienostunutta metaviestintätaitoa, joka ei kehity ilman harjoittelumahdollisuuksia ja tukea. Saara Salomaa onkin osuvasti todennut, että mikäli lapsi mediasisällöistä innoittuneita kamppailuleikkejä leikkiessään satuttaa muita oikeasti, tarvitsee hän vielä apua tunteiden ja voimankäytön säätelyn hiomisessa. Leikin kieltäminen ei anna lapselle eväitä tähän kehittymiseen.

On kuitenkin syytä muistaa, että mikäli kamppailuleikit hyväksytään ”vain” niiden kehityksellinen merkityksen vuoksi, ollaan tilanteessa, jossa lapsille itsearvoisen tärkeällä toiminnalla nähdään vain välinearvo kasvatuksellisten tavoitteiden saavuttamiseen. Sen, mikä on tärkeää lapsille, tulee olla tärkeää myös varhaiskasvatukselle.

Pekka Mertala
väitöskirjatutkija (KM, LTO)

Lähteet ja lukemistoa:
Bateson, G. (1956). The message “this is play.” Teoksessa B. Schaffner (toim.), Group Processes: Transactions of the second conference (145–242) New York: Josiah Macy, Jr. Foundation
Friedrichs-Liesenkötter, H. (2015). Media-educational habitus of future educators in the context of education in day-care centers. Journal of Media Literacy Education, 7(1), 18-34.
Kalliala, M. (1999). Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä: Leikkikulttuuri ja yhteiskunnan muutos. Helsinki: Gaudeamus.
Lehtikangas, A. & Mulari, H. (2016) ”Mä en oo kattonu mut mä vaan tiiän ne”: Havainnointi, medialeikit ja eronteot päiväkodissa Teoksessa H. Mulari, (toim), Solmukohtia: Näkökulmia lasten mediakulttuurien tutkimusmenetelmiin ja mediakasvatukseen (55–78). Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura Verkkojulkaisuja 103.
Pennanen, S. (2009). Lasten medialeikit päiväkodissa. Teoksessa L. Alanen & K. Karila (toim.), Lapsuus, lapsuuden instituutiot ja lasten toiminta (182–206). Tampere: Vastapaino.
Salomaa, S. (2016). Tuomitsemisesta tukemiseen: Mediakasvatus pedagogisen kehittämisen haasteena varhaiskasvatuksessa. Teoksessa H. Mulari (toim.), Solmukohtia: Näkökulmia lasten mediakulttuurien tutkimusmenetelmiin ja mediakasvatukseen (137–143). Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura Verkkojulkaisuja 103.