Leikin koti
Jaa artikkeli:
Facebook
Twitter

Vauva katsoo sinua silmiin. Sinä katsot vauvan silmiin. Hymyilet, vauva hymyilee sinulle. Juttelet vauvalle, kujertelet, kuiskaat, lähes laulat. Vauva ääntelee, toistat, muuntelet, toisianne jäljitellen jatkatte äänten ja ilmeiden leikkiä. Tartut vauvan käsiin, viet kasvosi lähelle hänen kasvojaan, kosketat nenällä vauvan nenää, vatsaa, suukotat jalkapohjia, hassuttelet ja lepertelet. Vauva vastaa. Vauva nauraa.

Vauvojen nauru kiinnosti Aristotelesta; se oli merkki sielun asettumisesta ruumiiseen. Darwin huomasi pienen poikansa kehitystä havainnoidessaan naurun alkavan neljän kuukauden iässä ja ajatteli huumorin alkavan siitä. Myöhempi tutkimus kumosi tällaiset käsitykset. Vauvojen naurua pidettiin vain reaktiona ulkoisiin ärsykkeisiin. Vauvojen elämisen maailmaa lähemmäs pyrkivä nykytutkimus on kuitenkin löytänyt vauvojen älylliset ja emotionaaliset herkkyydet.  Syntymästään lähtien vauvat ovat empaattisia, toisen tunnetiloja aistivia. Vauvojen huumorin ja naurun katsotaan kertovan paljon siitä, miten vauvat ymmärtävät maailman.

Käsitys narratiivista, tarinasta, maailman ymmärtämisen perusmuotona ja näin myös leikin ytimenä, on kiehtova. Tulkitaan, että vauvoilla on synnynnäisiä ominaisuuksia, joilla maailma jäsentyy narratiiveina. Näitä ovat kiinnostus ihmisten toimintaan, taipumus järjestää tapahtumat peräkkäisiksi rakenteiksi, kyky erottaa epätavallinen tavallisesta sekä tapahtumiin liittyvät tunteet ja kokemus siitä, että tämä tapahtuu minulle.

Vauvan ensimmäiset narratiivit syntynevät, kun hänen perustarpeitaan tyydytetään: ”itken nälissäni, vanhempi tulee, saan ruokaa” tai ”itken, kaipaan seuraa, vanhempi tulee, katsoo, hymyilee, ottaa syliin”. Ne laajentuvat pian niin vauvan muihin kokemuksiin kuin jäljittelevän vuorovaikutuksen, kurkistus-, hyppyyttely- ja loruleikkien yllätysten ja toistojen lumoon. Loruleikeillä, kuten esimerkiksi ”Lintu lentää kiertää kaartaa” tai ”Harakka keittää puuroo”, on tarinan rakenne. Niissä myös välähtää muutaman kuukauden ikäiselle vauvalle aavistus kuvittelun mahdollisuudesta – leikin ytimessä olevasta ”ikään kuin” -tilanteesta. Kun lapsi reagoi sormien kosketukseen, sanat ”keittää – antaa tuolle” merkitsevät yhdessä tuotettua esittävää leikkiä, samoin ilmassa liitävä kämmen-lintu.  Ero havainnon (käsi) ja sille annetun merkityksen (lintu) välillä raottuu. Lapsi voi tutkia toden ja kuvitellun rajoja. Kurkistusleikeissä vanhempi ei katoa oikeasti ja siksi leikki myös palvelee ikäkauden psyykkistä kehitystä. Lapsi tietää, ja siksi hän myös voi kuvitella.

Vauvan ja häntä rakastavasti katsovan ja koskettavan toisen ihmisen kehollisissa, muusisissa, leikkivissä kohtaamisissa syntyvä ilo ja mielihyvä ovat vahvoja emootioita. Niitä pidetään myös lapsen ensimmäisinä esteettisinä elämyksinä. Lapsen omaelämäkerrallisessa muistissa leikki ja kokemukset kauneudesta ja hyvästä olosta solmiutuvat ja pysyvät erottamattomina ensimmäisten elinvuosien ajan. Leikillä ja taiteella on yhteinen alkujuuri.

Nämä kokemukset eivät synny ilman leikkiin kutsuvaa ja leikkiin kutsuttavaa toista ihmistä, katseiden kohtaamisessa ja hymyssä välittyvää viestiä – ”tämä on leikkiä”! Tähän vauva on valmis ja tätä hän pyytää. Tässä on leikin koti.

Olen vierailulla palvelutalossa vauvojen ja vanhojen perinnelorukerhossa. Minna-ohjaaja, vauvat, äidit ja talon iäkkäät asukkaat ovat kietoutuneet sanojen, rytmin, yhteisyyden hyväntuuliseen taikapiiriin. Nyt vauvat äiteineen ottavat parikseen mummon tai vaarin. Minäkin otan parin, hieman syrjässä istuvan pienen mummon. Tartun hänen käteensä – ”harakka huttua keittää…”. Katson häntä kasvoihin, kohtaan syttyvät lämpöä säteilevät silmät, hymyn, kaukaa lapsuuden muistoista tulevat lorua jatkavat hiljaiset sanat – näin me silloin leikittiin…

Hilkka Munter, kehityspsykologi

Julkaistu: 25.11.2015