Leikki ja ikäpolvitaju
Jaa artikkeli:
Facebook
Twitter

Olen viime aikoina kysellyt aikuisilta ystäviltäni, milloin he ovat viimeksi leikkineet. Vastauksissa pistää silmään yksi seikka: aikuiset leikkivät, kun heillä on lähipiirissään lapsia, koiria tai kissoja. Muuten aikuisten toimet ovat enimmäkseen asiallisia, hyödyllisiä ja totisia. Liian harvoin näkee aikuisten antautuvan täysillä leikin pyörteisiin – paitsi teatterin lavalla tai television visailuohjelmissa ikään kuin sijaisleikkijöinä.

Miksi aikuiset leikkivät niin vähän? Jotkut kuulemma kokevat lastenkin kanssa leikkimisen rasittavana tai vaikeana. Mutta mitä sitten leikissä pitäisi osata? Asiantuntijat puhuvat paljon leikin hyödyistä eli siitä, mitä kaikkea lapsi oppii leikkiessään. Koemmeko me aikuiset painetta leikkiä riittävän kehittävästi? Ajattelemmeko, että meidän tulisi ohjata leikkiä? Vai kyllästymmekö leikin toisteisuuteen – siihen, että viidettätoista kertaa pitää esittää yllättynyttä, kun selkämme taakse piiloutunut kaksivuotias ilmaantuu esiin?

Parin viime vuoden aikana omassa elämässäni on ollut enemmän leikkisyyttä kuin aikoihin. Sitä ovat tuoneet kohta kolme vuotta täyttävä lapsenlapsi ja uunituore koiranpentu. Olen huomannut, että leikkiminen on hauskinta, kun antaa lapsen (tai koiran) viedä ja itse ikään kuin surffailee mukana mihin leikki sitten viekin. Sen verran olen antanut myöden aikuisen tutkijan mielelleni, että kaivoin esiin opiskeluaikoina hankkimani hollantilaisen kulttuurihistorioitsijan Johan Huizingan 1930-luvulla ilmestyneen kirjan Leikkivä ihminen. Muistelin olleeni siitä aika innostunut ja ajattelin hieman inspiroitua lisää leikkimisestä sen avulla.

Huizingan mielestä leikki on tarpeetonta mutta välttämätöntä, ihmisen perusolemukseen kuuluvaa. ”Se kaunistaa elämää ja täydentää sitä ollen siinä mielessä välttämätöntä, välttämätöntä yksityiselle ihmiselle biologisesti, välttämätöntä yhteisölle tarkoituksensa, merkityksensä, ilmaisukykynsä tähden sekä luomiensa henkisten ja sosiaalisten suhteiden tähden.”

Vedin joitakin vuosia sitten Vanhustyön keskusliitossa Elämänkulku ja ikäpolvet -hanketta, jossa haastettiin erilaisia tahoja kehittämään ikäpolvia yhdistävää toimintaa. Mukaan ilmoittautui monenlaisia järjestöjä ja yhteisöjä, ja toiminnan muodot ulottuivat päiväkotien ja palvelutalojen yhteisistä hetkistä nuorten ja vanhojen yhdessä tuottamaan musikaaliin. Teimme myös ikään ja ikäpolviin ja eri ikäisten ihmisten välisiin suhteisiin liittyvää tutkimusta. Tuossa yhteydessä tutustuimme sukupolvitutkijoiden Simon Biggsin ja Ariela Lowensteinin kehittämään sukupolvitajun tai ikäpolvitajun (generational intelligence) käsitteeseen. Sillä tarkoitetaan kykyä asettua toisen ikäisen ihmisen asemaan ja nähdä asioita heidän näkökulmastaan.

Leikki on mainio esimerkki siitä, kuinka ikäpolvitaju toimii. Lapset voivat tekeytyä leikissä aikuisiksi – hoitaa lapsia, ajaa autoa, järjestää teekutsuja ja niin edelleen. Toisaalta leikissä voi luoda myös vaihtoehtoisia todellisuuksia – kokeilla, miltä tuntuu olla avaruusolio tai hevonen tai moottoripyörä. Lapsilla tuntuu olevan luonnostaan ikäpolvitajua mutta myös laajemmin kykyä asettua milloin minkinlaisen olennon tai jopa esineen asemaan. Löytääkö leikkiin heittäytyvä aikuinen samalla tavoin itsestään lapsen, joka leikkii aikuista?

Aikuisten leikki on usein suorittavaa – suoritetaan esimerkiksi vanhemmuutta tai kasvattajuutta. Lapsi sen sijaan leikkii, koska haluaa leikkiä. Voisiko aikuinen tempautua useammin lapsen leikkiin ihan vain leikkimisen ilosta, luodakseen yhdessä lapsen kanssa jotain tilapäistä, tavanomaisen ulkopuolella olevaa, olemukseltaan samanaikaisesti sekä katoavaa että pysyvää? Tekisikö se elämästä kevyempää ja vähemmän totista?

Marja Saarenheimo
FT, psykoterapeutti