Leikki on lapsen työtä – miksei aikuisenkin?
Jaa artikkeli:
Facebook
Twitter

Leikkiä tutkinut Stuart Brown seurasi Nobel-palkittujen
kemistien toimintaa laboratorioissaan. Lopulta Brown veti nobelistien työskentelystä hämmästyttävän johtopäätöksen. Nobel-kemistit eivät hänen mukaansa tehneet lainkaan töitä. He leikkivät laboratorioissaan.

Leikkiä pidetään lasten työnä. Aikuisten hommat ovat vakavia. Tämä on kuitenkin takaperoinen ajatus. Ensinnäkin, leikkisyys on keskeinen tekijä myös aikaansaamisessa, luovassa ajattelussa ja työn imussa, jotka ovat kaikki keskeisiä tekijöitä nykytyössä pärjäämiseen. Toiseksi, ihmisillä on luontainen taipumus pyrkiä kohti tekemisen tasapainotilaa. Jostain syystä tästä opitaan pois matkan varrella.

Meille myyty ajatus siitä, että elämän pitää olla tylsää ja turhauttavaa, on ihan huuhaata. Tylsyys johtuu siitä, ettei tehtävä haasta tarpeeksi. Turhautuneisuus taas siitä, että tehtävä on liian vaikea. Kun meitä on koulittu kaksitoista vuotta pärjäämään yksin, mutta samassa tahdissa kuin muut, olemme tottuneet ajattelemaan, että tylsyys ja turhautuneisuus kuuluvat asiaan. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla.

Jos on tylsää, riittää, että haastat itseäsi valitsemalla vaativamman tehtävän. Jos taas turhauttaa, kannattaa pyytää apua. Lapsi tekee näin luonnostaan. Jokainen vanhempi tietää lapsen kiljahdukset ”äiti, tuu auttaan!” ja ”isi, mulla ei oo mitään tekemistä!” Näillä lapsi ohjaa itseään takaisin tekemisen herkkyysalueelle – alueelle, jota flow-tutkija Mihaly Csiszentmihalyi kutsui flow-kanavaksi.

Flow-tilassa ihminen voi uppoutua tekemiseen ja kokea työn imua. Siinä ihminen voi paremmin ja saa parempia tuloksia aikaiseksi. Meistä jokainen voikin oppia alle kouluikäisiltä lapsiltamme kuinka tuohon tilaan päästään – leikkimällä.

Ihminen on luontaisesti utelias ja toimiva olento, riippumatta siitä, paljonko syntymävuodesta on aikaa. Meidän kaikkien geeneihin on koodattu pyrkimys kohti mielekästä tekemistä. Leikkimällä lapsi tutkii oman osaamisen rajoja ja opettelee ymmärtämään maailmaa. Missä vaiheessa me sitten lakkaamme olemasta lapsia ja muutumme myyttisiksi aikuisiksi?

Nuorena ajattelin, että haamuraja kulkee kahdeksantoista vuoden iässä. Ei kulkenut. Seuraavaksi ajattelin, että ehkä amerikkalaiset tietävät, missä aikuisuuden raja kulkee: ehkä ikäraja on 21. Ei ollut. Sitten ajattelin, että kolmekymppiset ovat ainakin aikuisia. Kun täytin 30 olin yhä yhtä ymmälläni kuin viisivuotiaana. Ja nyt 41-vuotiaana alan epäillä, että meitä on huijattu. Siinä, missä lapsena luulin, että isä, äiti ja opettaja tietävät kaiken, nyt tiedän, että he olivat ihan yhtä pihalla kuin minäkin.

Elämä on jokaiselle ihmiselle mysteeri, mutta me opimme iän karttuessa puremaan hammasta ja esittämään fiksumpia kuin olemme. Jokainen ihminen on kuitenkin ihminen, iästä ja osaamistasosta riippumatta, ja jokaiselle elämä on yhtä jännittävä ja kiinnostava ja innostava – jos emme huijaa itseämme uskomaan muuta. Leikki ja leikkisyys ohjaavat meitä takaisin ymmärtämään elämän perusluonteen: tutkimisen, kasvun ja kehityksen. Lapselle tämä tulee luonnostaan. Meidän aikuisten täytyy tehdä niin kuin Yoda neuvoi Luke Skywalkerille: ”you must unlearn what you have learned.”

Leikki on lapsen työtä ja aikuisen työ kukoistaa, kun se on kuin leikkiä. Kun uskallamme tutkia rohkeasti, kokeilla uutta, haastaa itsemme ja pyytää apua, kun sitä tarvitaan. Kun uskallamme ottaa laboratoriossa kolme koeputkea, sotkea niiden sisällön yhteen ja sanoa: ”Katsotaas, mitä nyt tapahtuu!”

Lauri Järvilehto
Filosofian tohtori