”Mä en ole mitään…”
Jaa artikkeli:
Facebook
Twitter

”Mä en ole mitään, koska mulla ei ole ketään.”

Yksinäisyydessä ahdistavaa on tunne siitä, ettei ole ketään, jolle ajatuksiaan kertoisi tai jonka kanssa istuisi syömässä, lähtisi kaupungille tai edes seisoskelisi välitunnilla samassa porukassa. Yksinäisyys tuntuu siltä, kuin olisi näkymätön, kuulumaton ja tarpeeton.

Alakoululainen poika kertoo miten pahalta tuntuu, kun kukaan ei huomaa tai halua olla lähellä: ”Niinku ois joku spitaaline. Tai ettei oo… no niinkun lainkaan, ei mikään. Mä en oo mitään, koska mulla ei oo ketään. Tietkö, silleen ihan turha. Hukkaa.”

Joka viides lapsi ja nuori on jossakin vaiheessa kouluikäänsä yksinäinen tai kiusattu. Joka kymmenennellä yksinäisyys jatkuu pidempään kuin vuoden ja alkaa tuntua aina vain pahemmalta. Yksinäisyys valtaa enemmän tilaa omissa ajatuksissa ja tekemisissä. Sosiaaliset tilanteet voivat tuntua vaikeilta ja pelottavilta, ja lapsi saattaa rakentaa itselleen suojakilven, jonka takana olo tuntuu turvallisemmalta.

”Annoin periksi, kun oli helpompi olla yksin kuin pettyä jatkuvasti. Mitä pieni lapsi osaa tehdä, kun kukaan ei huomaa, että on yksin. Siinä vain kasvaa ympärille muuri ja sen sisällä voi kuvitella olevansa suojassa haavoilta.”

Kilven takaa on kuitenkin vaikea uskaltautua takaisin muiden joukkoon. Ellei joku sitten ole niin rohkea, että tulisi istumaan viereen, sanoisi ”moi” ja kysyisi vaikka vielä, että ”mitä sulle kuuluu?”

Kaiken ikäisten yksinäisten yleisin toive – ”jos ois joku, jonka kanssa jutella” – ei ole mahdoton, eikä edes kallis toteuttaa. Suurimmat esteet sille löytyvät yhteiskuntamme kovenevista asenteista, eri väestöryhmien välisten sosiaalisten välimatkojen kasvamisesta ja ajatuksesta, että apua saa vasta, kun ongelmat ovat jatkuneet jo liian pitkään ja muuttuneet mahdottomiksi kestää. Vaativa psykiatrinen hoito, huostaanotot, työkyvyttömyyseläkkeet ja muut viimesijaiset palvelut tulevat yhteiskunnallemme kalliiksi. Yksinäisyyden vähentäminen ei.

Yksinäisyyden vastakohtia ovat osallisuus, yhteisöllisyys, kuuluvuuden tunne sekä ystävyys. Alakoululaisen pojan mielestä näistä viimeinen on ”vähän niin kuin ois voittanut lotossa tai jotain. Tai no oikeestaan ei – se tuntuu paljon paremmalta. Siis se, että joku on susta ylpeä ja haluaa olla sun ystävä.”

Yksinäisyys, torjutuksi tuleminen tai kiusatuksi joutuminen ei ole kenenkään oma vika vaan voi osua kenen tahansa kohdalle. Samalla lailla kuka tahansa meistä voi olla se, jonka sanat tai teot – ehkä pelkkä ystävällinen katsekin – voivat pelastaa yksin jätetyn päivän.

Olemalla ”jollekin jotakin” saa kaupan päälle tunteen siitä, että on itsekin tärkeä ja merkityksellinen.

Niina Junttila, kasvatuspsykologian dosentti, yliopistotutkija, Turun yliopisto

Lainaukset Niina Junttilan kirjasta Kavereita nolla – lasten ja nuorten yksinäisyys (Tammi, 2015).

Kuva: Kristian Tervo

Julkaistu: 26.5.2016