Muistan, tiedän, tahdon…
Jaa artikkeli:
Facebook
Twitter

Muistot ovat kiehtovia. Kaikki tuntevat ihmisiä, jotka tuntuvat muistavan pienet yksityiskohdatkin vielä vuosien takaa. Kaikki tuntevat myös ihmisiä, jotka eivät meinaa muistaa eilistä päivääkään. Kuuluitpa kumpaan joukkoon tahansa, ovat emotionaaliset muistot ne, jotka jäävät parhaiten mieleen. Itsekin muistan jo ennen kouluaikaa tapahtuneita asioita. Muistan, miltä tuntui, kun äiti lohdutti polkupyörällä nokkospuskaan ajamisen jälkeen tai kuinka jännää oli leikkiä kuurupiiloa serkkujen vaatekomerossa. Voimakas tunne kiinnittää muiston aikaan ja paikkaan, toisiin ihmisiin ja yksityiskohtiin.

Terhokerhojen parasta antia ovat mielestäni pienet, tunnesisältöiset hetket. Olin ohjaamassa erään paikkakunnan Terhokerho-toiminnan käynnistymistä Vanhusten viikolla. Yhdessä vanhusten ja lasten kanssa muistelimme ja kuulimme lempileikkejä – niitä myös leikittiin. Oli hauskaa, mutta kerhokerran helmi tapahtui loppupiirissä. Kuusivuotiaat pojat ottivat vaaria käsistä kiinni ja puristivat oikein lujaa. Kädenpuristukset toivat spontaanit kyyneleet ensin vaarille, sitten minulle. Luullakseni tämä pienen pieni hetki vei dementoituneen vaarin jonnekin kauniiseen muistoon, samalla jättäen kerhohetken voimakkaasti omien muistojeni joukkoon.

Tiedän, että leikki ja kiireetön yhdessäolo tekevät hyvää kaikenikäisille. Etenkin tästä syystä tahdon, että Terhokerho-toiminta jäisi pysyväksi. Me kaikki rakennamme omaa minuuttamme muistin ja muistojemme kautta. Mummojen ja vaarien muistot muotoutuvat tarinoiksi. Tarinat siirtyvät isien ja äitien kautta lapsille. Näistä rakentuu minuuden kivijalka. Kun tietää, mistä tulee, se antaa suuntaa myös sille, minne menee.

Piia Kleimola, Kymen ja Etelä-Savon leikkilähetti

Julkaistu: 4.5.2015